Here we are again

Tiedän, että minulla on ihmisiä joille voin puhua mistä vain, mutta en osaa. Haluan, todella haluan osata ilmaista itseäni, mutta samalla pelkään muiden reaktiota. Rohkaisen muita puhumaan ongelmistaan ja saatan jopa loukkaantua, jos joku tärkeä ystäväni ei ole jakanut vaikeaita asioita kanssani. Mutta silti en itse puhu. Peittelen pahaa oloani viimeiseen asti, kunnes murrun. Hymy vaan naamalle ja muiden huolia kuuntelemaan. En tarkoita ettenkö haluaisi kuunnella ja auttaa muita heidän huolissaan, tietenkin haluan. Yleensä jopa liikaa. Mutta kun kuulen heidän huolistaan en halua enää häiritä heitä omillani. Varsinkin, kun en osaa edes sanoa mistä tämä jumalaton paha olo edes tulee. Haluan itkeä itseni uneen, mutta se on mahdotonta, koska vieressäni nukkuu suht aina joku. Mistä olen tavallaan kiitollinen, koska saan vieressä olevasta turvaa, mutta samalla haluan vain rypeä itsesäälissä yksin.

Olen vuosia rakentanut muuria ympärilleni, jonka tahtoisin hajoittaa. Verisin nyrkein repiä alas perustuksineen. Olen jo saanut siihen pieniä säröjä. Mutta joka kerta, kun rikon sen, samalla automaattisesti korjaan paikat ja suljen itseni kuoreen. Sentään tällä hetkellä äiti tietää, että minulla menee huonosti, mutta en ole osannut kunnolla puhua siitä. Oli todella vaikeaa saada sanottua äidille, että minulla on paha olo. Mutta tein sen silti.

Ainut paikka missä osaan olla rehellinen on täällä. Kirjoitan niille tutuille ja tuntemattomille, jotka tätä jaksavat lukea. Samalla toivon, että kukaan ei lukisi tätä ja samalla, että kaikki voisivat nähdä tämän ja tietää, mitä tunnen sisälläni.

Seurustelen nykyään aivan ihanan naisen kanssa ja olen siitä todella onnellinen. Mutta sekään ei ole niin yksinkertaista. Tänään hän sanoi, että minä olen meistä se vakaampi ja varvempi. Hämmennyin siitä, mutta en sanonut mitään. Hymyilin vain. Juttelin viikonloppuna exäni kanssa, meillä oli aikanaan paljon ongelmia juuri sulkeutuvan luonteeni takia. Hän sanoi, että olen tullut jo pitkän matkan siitä, mitä silloin olin. Toivon, että hän on oikeassa. En halua tehdä samoja virheitä uudelleen tässä parisuhteessa. Pelkään satuttavani muita hiljaisuudellani. Mutta enemmän pelkään satuttavani sanoillani, mitkä saatan sanoa. Olen liian hankala jo itsellenikin...

Yksinkertaisesti; minulla on äärettömän paha olo, mutta en uskalla kertoa siitä.



...haluan kuolla

~MirroR~

Haluan katsoa itseäni peiliin ja hymyillä.

"I see the blood in your eyes

I see the love in disguise

I see the pain hidden in your pride

I see you’re not satisfied

And I dont see nobody else

I see myself I’m looking at the

Mirror on the wall, here we are again

Through my rise and fall"

"En ole hyvä ihminen"

Se on jännä, kun monta kertaa kertoo muille olevansa huonoa seuraa ja silti se tulee yllätyksenä, kun teen jotain paskaa :'D

Don't know if i can

Mä en vain tiedä mitä tehdä tässä tilanteessa. 

Tai oikeastaan tiedän, mutta se pelottaa ihan liikaa. 

Tää tuli liian nopeasti, liian aikaisin. 

Toivottavasti on vain pieni vaihe....

Do You Know?

Tiedätkö kivun, joka laumauttaa koko kehon?
Kipu, jota ei pitäisi olla, koska ei ole mitään näkyviä haavoja.
Ei saa happea, silmissä sumenee ja koko maailma tuntuu katoavan pimeyteen.
On pimeää, mutta samalla täysin kirkasta.
Kuulee äänen jostain kaukaa.
Tuntee epätodellisen kovan paineen sisällään, joka ei pääse ulos.
Ääni voimistuu, mutta ei saa selvää sanoista.
Havahdus todellisuuteen.
Kaikki on erilaista.
Ei ole enää samassa paikassa kuin aikaisemmin.
Huolestuneet ihmiset ympärillä ihmettelemässä.
Pelko.
Kipu tulee takaisin pahempana.

Tiedätkö kivun, jota ei pääse pakoon?