On se ihanaa, kun tuntee olevansa täysin ulkonpuolinen maailmasta.
Kädet tärisee, en pysty keskittymään.
Musiikki huutaa korvissa eikä saa oloani rauhoittumaan.
Haluan mennä kotiin turvaan, mutta en voi.
Aina kaikki menee näin.
Haluan jotain, yleensä lähteä täältä, mutta en voi.
Vituttaa...
Mutta en edes tiedä haluanko olla kenenkään seurassa tällä hetkellä.
Olen mieluummin yksin omien ajatusteni kanssa.
Ja niiden kanssa.
Oikeastaan en ole ikinä yksin.
Voisin huutaa, hakata seinää kunnes käsi ei enää toimi.
Katson kättäni ja näen harpin tekemät haalistuneet arvet.
Pian niitä ei enää edes huomaa.
Niin käy kaikille arvilleni.
Tavallaan se on hyvä, mutta toisaalta se ottaa päähän.
Tatuointini ainakin muistuttaa ikuisesti minua arvistani.
Muistan aina mitä olen tehnyt ja miksi.
Lupauksen pitäminen on niin vaikeaa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti