Sattuu, sattuu, sattuu....
Kaikki on ihan perseellään. Olen niin väsynyt ja tuntuu kuin viimeisinkin syy elää on lähtenyt. Mulla oli pieni valo, mutta se lähti pois. Jätti yksin pimeään. En tiedä mitä tehdä.
Luottamus ihmisiin on nollassa. Annan itseni luottaa ihmiseen ja näin käy. Jään yksin. Miksi edes yrittää enää... Tunnen itseni turhaksi, rumaksi, tyhmäksi. Tai no. Mä olen.
Turha, kukaan ei tarvitse mua.
Ruma, ulkoa ja sisältä musta ei löydy mitään kaunista.
Tyhmä, koska luotan ihmisiin, elättelen toivoa paremmasta.
Haluan tuntea itseni tärkeäksi, halutuksi, kauniiksi. Mutta tunnen vain vihaa itseäni kohtaan. Teen kaiken väärin, olen heikko. En pysty kestämään tätä maailmaa vaikka kuinka yritän. Haluan ja yritän auttaa muita, mutta en edes pysty auttamaan itseäni.
Menetin huolella kehitetyn kuoreni, mutta saan sen taas takaisin. Tarvitsen vain vähän aikaa. Sitten voin taas olla "iloinen". Kaikki on hyvin, jos muut luulee niin olevan.
Miksi edes yritän uskotella itselleni asioiden joskus muuttuvan parempaa? Hetken aikaa tunnen asioiden olevan hyvin. Luulen jopa, että kuvittelin sen kaiken pahan mitä olen saanut kokea. Mutta sitten se tulee takaisin. Tunnen olevani vapaapudotuksessa pimeään kuiluun, jonka loppua ei näy. Tosin siellä se kyllä on.
Toivon pääseväni sinne pian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti